Minulla on takana melkein 20 vuoden insinööriura Vaisalassa ja olen viihtynyt siinä hyvin. Tuotteemme ovat monin tavoin yhteiskuntaa rakentavia, mikä on minulle tärkeää, mutta laajempaa maailmanparannuksen fokusta ei työuraani ole sisältynyt. Vapaaehtoistoimintaa olen tehnyt omien lasten myötä urheilussa, mutta aiempaa ja laajempaa kokemusta siitäkään ei oikein ollut. Kaikki oli hyvin, mutta olin kyllä pitkään miettinyt seuraavia tavoitteita työuralle ja elämälle ylipäänsä. Tai ainakin olin vaivaantunut siitä etten oikein ollut sellaisia keksinyt.

Vuonna 2019, eduskuntavaalien jälkeen, mieleeni yhtäkkiä pälkähti voisiko poliittinen aktiivisuus olla itselleni vaihtoehto. Ajatus oli täysin uusi ja yllättävä. Se kuitenkin tarttui ja johti seuraaviin ajatuksiin jotka olivat yhtä aikaa sekä pelottavia että mielenkiintoisia. Viime vuosina on puhuttu enenevässä määrin merkityksestä – merkityksestä työelämässä ja merkityksestä elämässä laajemminkin. Jos minä hakisin uusia merkityksiä tekemisilleni, voisinko ottaa aktiivisemman roolin maailman ongelmien ratkaisussa? Mikä voisi olla sen merkityksellisempää?

Tämä kirjoitus ei käsittele politiikan sisältöjä tai tavoitteitani sen kummemmin, mutta totean, että jo lähtöpisteessä oli helppo tunnistaa että globaalien ympäristöongelmien kanssa työtä riittää. Asiat on edenneet sellaiseen pisteeseen, että maailmaa seuraava ja luonnontieteellisesti ajatteleva henkilö ei voi siltä silmiään ummistaa. Silloin tällöin kuulee jonkun sanovan, että ”meidän lasten pitää korjata kaikki”. Nelikymppisenä en pysty ajattelemaan että muuttuminen ja maailman muuttaminen olisi vain nuorempien tehtävä. Vaan kaikkien, ja pikemminkin minun ikäisteni pitäisi näyttää esimerkkiä. Toisaalta pystyn nelikymppisenä kyllä ajattelemaan niin, että jos elämässään haluaa vielä tehdä pidempiaikaisesti jotain uutta, sitä pitää aloitella.

No miten ongelmia sitten ratkaistaan ja mikä oma roolini voisi olla? Tähän liittyvä ajatuksenkulkuni oli suunnilleen seuraava: Jotta ongelman voi ratkaista, pitää ensin ongelma tunnistaa, sitten siihen pitää määrittää ratkaisu, ja sitten ratkaisu pitää toteuttaa. Ratkaisun toteuttaminen on monesti työlästä, ja sitä ennen on se ratkaiseva vaihe, jossa toteutuksesta päätetään.

Pointti tässä ei ole se, kuinka hyvin ylläoleva kaavio kuvaa vaikkapa jonkun globaalin ongelman kuten luontokadon ratkaisua. (Ei hyvin.) Pointti on se, että jollakin tavalla minun piti hahmotella ja perustella itselleni, mihin ja miksi minulla voisi olla jotain annettavaa. Ajattelin, että kahteen ensimmäiseen laatikkoon junani on jo mennyt (esimerkiksi tutkijan ura). Toisaalta ajattelin että ongelmista ja ratkaisuista tiedetään kyllä jo ihan tarpeeksi. Viimeinen laatikko, ratkaisun toteuttaminen, on isossa kuvassa lähinnä sitä mitä olen tähän saakka tehnyt. Ajattelin, että jos nyt haluaisin laajentaa fokusta, voisi kokeilla päätöksentekoon osallistumista. Vaikutti siltä, että nimenomaan poliittinen päätöksenteko olisi pullonkaula yhden jos toisenkin ongelman ratkaisuun.

Hypoteesini oli siis että yhteiskunnalliseen päätöksentekoon osallistuminen voisi olla itselleni sopivin tapa parantaa maailmaa. (Olen pysynyt samassa johtopäätöksessä, vaikka tätä kirjoittaessa ylläoleva kaavioni tuntuu liikaa yksinkertaistetulta.)

Ollaan edelleen vuodessa 2019. Onneksi vaaleja tai muita ei ihan heti ollut edessä ja asioita sai rauhassa miettiä. Ensimmäisenä ulospäin näkyvänä toimenpiteenä aloitin sivutoimisia ympäristö- ja valtiotieteiden opintoja avoimessa yliopistossa. Uusien kiinnostusten myötä uusia ajatuksia ja uutta oppia alkoi tulla nopeasti.

2019 lopulla eli reilu vuosi sitten vielä ajattelin, että jos poliittiset tehtävät edelleen kiinnostaisivat, ensimmäinen mahdollisuus olisi kuntavaaleissa 2021. Kävi kuitenkin niin että eteen tuli muutama muukin vaali jo keväällä 2020. Hyvä pilotointimahdollisuus, niinkuin työssäni sanottaisiin. Ja samalla ratkaiseva tienhaara. En lähde uusiin juttuihin kevyesti mukaan, joten asiaa eli ehdokkaaksi lähtöä piti harkita perusteellisesti. Ajatus julkisesti ehdokkaana olosta oli kauhistuttava. Suurin psykologinen kynnys liittyi nimenomaan siihen. Ei se helppoa ollut, mutta siitä oli vain mentävä läpi. Ei tehnyt mieli perääntyäkään. Julkiseksi tulon jälkeen sain kuitenkin kohtalaisen paljon kannustusta, ja se vahvisti tunnetta siitä että jollakin hyvällä tiellä ollaan.

Lopulta vaalit menikin sillä tavalla hyvin että yksi asia alkoi johtaa toiseen yllättävilläkin positiivisilla tavoilla.

Aloittelemassa tässä edelleenkin ollaan, mutta nyt toisena vaalikeväänä olen jo sopeutunut uuteen normaaliin, monessakin mielessä. Uutta asiaa tulee edelleen paljon ja oppiminen jatkuu kovana. Henkiset raja-aidat on siirtyneet johonkin ihan uuteen kohtaan. Matka jatkuu. Olen saanut itse rohkaisua monenlaisiin asioihin, myös tässä kuvatulla tiellä, ja toivon että tämä tarina voi tehdä saman jollekulle muulle joka mietiskelee aikansa ja energiansa suuntaamiseen liittyviä kysymyksiä.